Syksyn viimeiset nokkoset

Olen jo useamman vuoden ollut kiinnostunut villivihanneksista ja luonnonlääkinnästä, mutta jostain syystä en ole ikinä saanut itsestäni irti, että alkaisin opiskella sitä. Varmasti yksi syy on ollut se, ettei ole ollut ketään kenen puoleen kääntyä ja kysyä neuvoa. Kyllähän internet tarjoaa valtavan määrän tietoa aiheesta kuin aiheesta, mutta sen todenperäisyyteen pitää suhtautua aina hieman varauksellisesti. Huomaamattaan vyöhyketerapeutistani tuli viime keväänä ravintoterapeuttini ja opettajani luonnon rohtoihin. Lisäksi eksyin Eilistä ja Paistoa –blogiin, josta olen saanut valtavasti apua raotellessani ovia hortoilun maailmaan. Ilman heitä en varmasti olisi päässyt alkuun tänäkään vuonna. Kesän aikana suhtautumiseni varsinkin nokkoseen on muuttunut rikkaruohosta hyötykasviksi.

Viikko sitten keräsin viimeiset nokkoset vanhempieni omenapuiden alta ja kuivattelin niitä saunan lauteilla. Kuukirjan mukaan lääkeyrtit pitäisi kerätä aina skorpionipäivän aamuna, mutta onneksi en jäänyt odottamaan oikeaa kuunvaihetta vaan keräsin ne ennen kuin unohtaisin ne. Tämän viikon hallojen jälkeen ei varmaan olisi ollut mitään kerättävää. Kesällä noudatin kuuliaasti kuukirjan ohjeita, mutta halusin varmuuden vuoksi vähän täydentää varastojani. Aloin viime keväänä hoitaa nokkosteellä siitepölyallergiaani ja varustaudun nyt ensi kevättä varten. Minun pitäisi selvitä kuivatulla nokkosella kevään ensimmäisistä pölyttäjistä, kunnes luonto tarjoaa taas tuoreet rohdot.

En muista koska viimeksi olisin ollut pahimman siitepölykauden tolpillani. Allergiani ovat pahentuneet vuosi vuodelta enkä ole vielä löytänyt apteekin lääkettä, jolla oireet pystyisivät edes siedettävästi kurissa. Muistaakseni nokkosteetä kuuluisi juoda aamuin ja illoin, mutta se vaikuttaa vaikuttaa uneni laatuun, joten jätän suosiolla iltateen juomatta. Nokkonenhan on myös melkoisen tehokas nesteenpoistaja ja opin viime keväänä myös sen, ettei sitä kannata juoda ennen aamukävelylle lähtöä, ellei halua vähän väliä hyppiä pusikoissa.

Nokkosen lehtien lisäksi olen kerännyt sen siemeniä. Minun on hieman hiottava keräystapaani, sillä satoni ei ole kovin siisti. Vaikka sihtasin siemenet kolmeen kertaan, niissä on silti roskaa ihan hirvittävästi. Suurimmat roskat ripottelin takapihallemme, toivoen että niiden mukana haaskuun joutuneet siemenet alkaisivat itää. Tuoreita nokkosen lehtiä on helppo hakea aamusella paljain jaloin takapihalta samalla kun päästän kanaset pihalle, mutta niitä on kasvanut omalla pihallamme turhan harvakseltaan. Aamukasteen kastelemat varpaat ovat varmasti viime kesän ihanimpia muistoja. 

Kaiken maailman romua ja roinaa

Lupasin aikoja sitten esitellä teille kesäiset huutokauppaostokseni ja tähän samaan postaukseen kaivelin esittelemättömät kirppislöydöt. Juoksin viime kesänä Urjalassa kahden ala-asteen irtaimiston huutokaupoissa Ebba Masalinin opetustaulujen perässä. Opetustaulut jäivät joka kerta saamatta, mutta vähän kaikkea muuta tarttui mukaani. Valitettavasti näissä koulujen huutokaupoissa hinnat karkasivat aivan uskomattomiin summiin ja maksan tällä hetkellä kovia oppirahoja huudoistani. Jokohan nyt opin tarkastamaan kunnon, ennen kuin huudan? Minulla on sutattuja muumeja, lähes valkoiseksi haalistuneita Metsovaaroja ja laatikollinen 90-luvun mitään sanomattomia kankaita. Osaa huudoistani en vieläkään ymmärrä. Miksi? Miksi oikein huusin ne? Jostain kumman syystä jätin ne kuvista pois ja toivon, että jonain päivänä vain unohdan ne.

Löysin poikien huoneeseen ihanan jakkaran Urjalan Kirkonkylän koululta. Voin myöntää, että pulitin siitä 56 euroa, mutta en kadu sitä. Se on ihana! Pojatkin pitävät siitä ja valitettavasti kuopuksemme hieman liikaa. Hän kapuaa sille luultavimmin kymmenen kertaa päivässä kurkkimaan ikkunasta ja yleensä hänellä on toisessa kädessään puupalikka, jolla on aivan ihastuttavaa hakata ikkunaa. Samoista kouluhuutokaupoista on rosteriset mittakupit, jotka ovat korvaamattomat leivonnassa! Näiden kahden ja puolen desin mittojen lisäksi meillä on litranen ja puoli litranen. Valitettavasti vain jouduin ostamaan kymmenen muutakin mittakuppia, jotta sain nuo omani. Eli jos kaipaatte mittoja, tiedätte keneltä kysyä!

Elokuussa järjestettiin omakotitalon irtaimiston huutokauppa Toijalassa ja se on tähän astisen huutokauppahistoriani nopein ja kallein reissu. Pääsin jostain syystä huutokauppaan myöhässä ja olin siellä korkeintaan tunnin, mutta sinä aikana ehdin huutaa laatikollisen peltipurkkeja ja grapponian pienet kupit. Halusin vain tanhupurkin ja ruusupurkin koristamaan hyllyäni, mutta sain taas laatikollisen muita purkkeja kellarimme tukkeeksi.

Vanha lävikkö, emalivati, verho ja langat on kirpputorilöytöjäni. Verhokapasta suunnittelin tekeväni joskus itselleni hameen. Jätin sen kertaalleen kirppikselle ja seuraavana päivänä juoksin hädissäni hakemaan sitä. Hinnan vuoksi seisotin emalivatia varmasti kuukauden päivät kirppiksellä ennen kuin raskin ostaa sen. Meinasin jo hetken mielenhäiriössä myydä sen, mutta en onneksi saanut sitä kaupaksi. Kaunis emalivati on päässyt käyttöön käsityökorinani, eikä enää pölyty kaapissa. Minulla on suunnitelmissa tehdä taas muutama isompi työ talven aikana, joten se ei ihan heti jää tarpeettomaksi.

Luulisi, että olisin aivan tohkeissani Anita Wangelin tarjottimesta, mutta ehkä se kuntonsa vuoksi jää keltaisen lampun varjoon. Lamppu on aivan ihana! Se on tarkoitus laittaa poikien huoneen seinälle yövaloksi, mutta toistaiseksi se etsii paikkaansa kirjahyllyn reunalta. Sen töpseli on vaihdettava, enkä oikein vielä ole osannut päättää mihin kohtaan lamppu olisi hyvä laittaa. Samalla reissulla löysin myös ruusutarjottimen, jota en vain voinut vastustaa. Meille on taas uhkaavasti alkanut kertyä tarjottimia. Äsken kun laskin niitä löytyy taas viisitoista. Yritän epätoivoisesti päästä eroon ylimääräisistä tavaroistamme, jotta vaatehuoneessamme pystyisi edes kääntymään ja silti kannan samaan aikaan lisää rompetta sisään. Olen pahassa noidankehässä. Kuinka tästä pääsee pois?

Meinasin ihan kokonaan unohtaa Maijan! Löysin sen kesällä paikalliselta kirpputoriltamme kahdella eurolla. Nuken silmät ovat jääneet maailmalle ja vähän hatun reuna repsottaa, mutta pidän siitä ihan hirvittävästi. Maija on ajellut ostohetkestä lähtien kanssani kuplalla ja toivottavasti edessämme on vielä monia pöristelyitä. Talven aikana minun on etsittävä Maijalle silmät ja tuettava myssyn reunaa vaikka rautalangalla. Mutta kuuluuko Maijalla tosiaan olla oikeat hiukset? Ne ovat hieman… erikoiset.

Helgan parvi

Ei ole jäänyt epäselväksi, kuka kanaparvemme pomo. Pienin ja kesyin kana, Helga pitää niin kovaa järjestystä kanalassa, ettei muut kanaset uskalla edes matoja jaloistaan syödä vaan antavat ne suosiolla joukkion johtajalle. Olemme alusta asti epäilleet Helgan johtajuutta, mutta viikonloppuna se varmistui. Kompostia tyhjentäessä heittelin kippoon pulskia kastematoja ja muut kanat saivat osansa vasta kun päästin Helgan rauhassa syömään suoraan kipolle ja heittelin madot muiden jalkojen juureen.

Viimeksi kerroin että olemme suunnitelleet ottavamme lisää kanoja, mutta olemme nyt malttaneet mielemme. Kanoilla on kaikki hyvin. Ne eivät tappele, eivätkä noki toisiaan, joten emme viitsi sotkea pakkaa. Olisihan se mukava, että saisimme munia enemmän kuin pari viikossa, mutta pitää vain toivoa, että muutkin kuin Helga alkavat vielä munia. Hilja lopetti munimisen jo kesällä sulkasatonsa myötä ja loput viimeisinä helleviikkoina. Nyt kaikilla muilla paitsi Henrietalla on uudet asut, joten sulkasadotkaan ei pitäisi olla kanoilla esteenä muninnalle. Erikoista miten erilailla kanat vaihtavat sulkansa. Helgan sulkasatoa emme edes huomanneet. Se vain hieman kevensi asuaan helteillä mutta kaikki muut ovat olleet pahimmillaan lähes kaljuja. Henrietta kasvattaa yhä pukuaan ja saa varmasti kohta uudet ihanat pyrstösulat. Se kun on ollut seurueen hieno rouva.

Olemme pikku hiljaa jo alkaneet varautua talveen. Avaamme kanalan luukun viikko viikolta myöhemmin ja myöhemmin. Yritämme tällä tavoin totuttaa kanoja edessä olevaan talveen ja kanala-asumiseen. Kanat ulkoilevat yhä päivittäin ja paistattelevat päivää piha-aitauksessaan, mutta heti kun pohjoistuuli puhaltaa, ne siirtyvät nopeasti sisätiloihin. Kanalassa on jo sähköt, mutta emme ole vielä laittaneet lämmitystä päälle emmekä valoja. Kanat saavat toistaiseksi pärjätä ikkunoista tulevalla luonnonvalolla, kun sitä tuntuu vielä piisaavan niiden ollessa hereillä. Laitoimme pienen patterin seinään paukkupakkasten varalle, mutta sitä ei taida olla järkeä pitää päällä niin kauan kun kanalan luukku on auki.

Jo viime kesänä meillä oli murheena varpuset ja nyt ilmojen viilettyä talitintit ovat meinanneet vallata kanojemme aitauksen. Vedimme aitauksen ympärille rastasverkon ja katoimme sen kokonaan pressulla, mutta sekään ei tuntunut pitävän tinttejä pois. Aina ne löysivät jonkun kolon, mistä pujahtaa sisään. Vähän väliä saimme hätistellä hätääntyneitä lintuja pois aitauksesta, kun ne eivät omin avuin sieltä enää pois löytäneet. Vasta kun laitoimme lintulaudalle pikkulinnuille omat kaurat, saivat kanat rauhan. Meillä on nyt takapihalla kanojen lisäksi, pikkulintuja, harakoita ja variksia, oravia ja rusakko. Kyyhkymme on tainnut lennellä jonkun paistinpannulle.

Yllätykseksemme postimies toi viime viikolla Kanatalouden Oppaan. Olin hieman hämmentynyt, että mikäs kirja tämä tällainen on. Hetken joudun muistelemaan, että olenko ostanut sellaisen. Eräs ystävämme oli löytänyt kanojen hoito-oppaan vuodelta 1964 ja lähettänyt sen meille. Talven pimeinä iltoina saan selata kirjaa ja opiskella vanhan kansan kanojenhoidosta. Tähän asti olen turvautunut aika paljon netin ja toisen kanaharrastajan apuun kanojenhoidossa. Kirjasta on varmasti paljon apua. Kanojen hoidossa harmillista on se, ettei niille oikein ole eläinlääkäriä, johon turvautua, jos sattuu tulemaan sellainen tunne, ettei kaikki ole hyvin. Yleensä tuo tunne on syynä koiriemme eläinlääkärikäynneille ja olemme oppineet luottamaan tuntemuksiimme. Kanojen hoidossa on selvittävä omillaan, etsittävä tietoa sieltä mistä sitä saa eli netistä ja tiukan paikan tulleen, alan piinaamaan toisia kanaharrastajia. Siis lämmin kiitos Jaanalle kanojen hoito-oppaasta. Se tuli tarpeeseen!

Gluteeniton Vuohenjuusto-kasvispiirakka

Olen muistaakseni tehnyt viimeiset kymmenen vuotta tällä samalla piirastaikinalla kaikki suolaiset piirakkani. Täytteet ovat vaihdelleet kinkusta kasviksiin ja nyt olen ihastunut tähän vuohenjuusto-kasvistäytteeseen. Pohja on saanut useita kehuja ja suosittelen kokeilemaan sitä muillakin täytteillä.

Vuohenjuusto-kasvispiirakka

Näitä tarvitset:

Pohja:
2 dl Sunnuntain tumma jauhoseos
1 dl Sunnuntain vaalea jauhoseos
1 tl suolaa
50 margariinia
1 dl rahkaa
½ dl vettä

Täyte:
Vuohenjuustoa (käytän tähän aina Presidentin Vuohen tuorejuustoviipaleita)
3-4 Tomaattia
1 pun. Paprika
1 Punasipuli
Basilikaa
2 dl Ruokakermaa
1 muna
valkopippuria
suolaa
juustoraastetta

Ja näin se käy:
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää pehmeä margariini, rahka ja vesi. Painele taikina voideltuun vuokaan. Kastele käsiä välillä hanan alla, niin taikina ei tartu käsiin. Töki haarukalla reikiä piirakkapohjaan. Esipaista pohja 200 asteessa n. 7-10 min.
Viipaloi tomaatit ja sipuli. Pilko paprika pieniksi kuutioksi. Levitä kasvikset esipaistetun piirakkapohjan päälle, murenna sekaan vuohenjuusto ja nypi lopuksi basilika. Riko munan rakenne erillisessä kulhossa ja sekoita siihen kerma ja mausta valkopippurilla. Kaada muna-kermaseos piirakan päälle ja ripottele vielä juustoraaste. Paista 200 asteessa n.30 min. tai kunnes piirakka on kullan ruskea. Anna levätä rauhassa ennen kuin leikkaat!

Drops Design Muskat

Mitä sanotte? Sain vaihtaa käsityöni hieman suurempaan vatiin, kun se ei enää mahtunut lankakoriini. Kirjoittamiseenkin keskittyminen on nyt työn ja tuskan takana, sillä haluaisin karata takaisin sohvan nurkkaan virkkaamaan. Koukullani on puhdasta onnea ja värien ilotulitusta. Viime keväänä Tampereen Lankaideasta ostetut Dropsin Muskatit ovat päässeet takaisin päivänvaloon ja koukulle. Haudoin niitä varastoissani reilun puoli vuotta, kun en tiennyt mihin raskisin käyttää ne. Vanhainkodissa pahasti dementoituneena lepäävä isoäitini tarvitsi hartiahuivia ja mieleeni muistui ylelliset puuvillalangat. Ne eivät kutittaisi ja niistä saisin tehtyä riemunkirjavan huivin 96-vuotiaalle isoäidilleni.

Yritin hieman opiskella Attic 24 -blogista värienkäyttöä, sillä en ole ennen tehnyt mitään näin monella värillä. Aloittaessani työtä olin todella epävarma lopputuloksesta. Päättäväisenä heitin epäröinnit romukoppaan, vapautin mieleni ja annoin sen tehdä värikuviot ilman suurempia suunnitelmia. Muutaman kerroksen purin eilen, mutta muuten yritän virkata huivia spontaanisti. Tarkoituksenani on tehdä huivista niin suuri, kuin mihin langat riittävät. Enempää en aio ostaa.  Koko ajan yritän työntää mielestäni pelon epäonnistumisesta. Ovatko värit isoäitini mieleen? Lämmittääkö se varmasti, kun siinä ei ole villaa? Eihän huivista tule liian painavaa? Jaksaako hentoinen isoäitini kannatella sitä? Saanko tehtyä langoista tarpeeksi suuren huivin?

Huivista tulee puolikkaan kuusikulmion muotoinen. Tutuista ja turvallisista pylväistä huolimatta, sen silmukkamäärä meinaa huomaamatta karata liikaa. Levittämällä huivin muutaman kerroksen välein pöydän reunalle, olen saanut pidettyä levenemisen kurissa. Olen yrittänyt hieman rikkoa kuviota kiinteillä silmukoilla, mutta olen aivan liian arka irroittelemaan. Pikku hiljaa minun olisi osattava päättää, millaisen reunuksen teen. Haluaisin virkata verkkoreunan nirkkoineen, mutta koska keskellä huivia oleva raita ei oikein onnistunut, epäilen sen käyttöä. Aika näyttää millaiseksi huivi muotoutuu.

Ihana syksy

Ihana syksy on täällä. Juuri nyt syksy on mielestäni kauneimmillaan. Koivut varistavat keltaisia lehtiään ja vaahterat ovat oranssin punaiset. Vaikka olen kesän lapsi, minun on myönnettävä, että pidän syksystä valtavasti. Syksyssä on oma taikansa, joka saa minut odottamaan sitä joka vuosi. Luonto on kaunis, kun se pukeutuu syysasuunsa. Ensimmäisten yöhallojen myötä aamut alkavat olla kirpeitä ja raikkaita. Pikku hiljaa saan kaivaa villasukat ja tumput esiin kaappien uumenista. Yhdessä yössä tennarit ja tossut katoavat eteisestä ja kumisaapasrivistö ilmestyy oven pieleen.

Vaikka villasukissa ja kaulaliinoissa onkin omaa viehätystään, lasten kanssa uloslähtö ei enää ole niin yksinkertaista. Ulos ei enää mennä vain heittämällä lippalakki päähän ja sujauttamalla tossut jalkaan. Pienikin ulkoilu vaatii vartin tuskaisen varustautumisen eteisessä. Tumput ovat hukassa, toista sukkaa ei löydy ja pihahaalarit ovat edelleen märät edelliseltä ulkoilulta. Viimeistään silloin kun olen saanut lapset puettua, huomaan, että olen itse edelleen yöpaidassa. Onneksi parittomat tumput ja sukat lämmittävät lapsien käsiä ja jalkoja aivan yhtä paljon kuin parilliset. Vetäisen vanhat verkkarit jalkaan ja huomattuani esikoisen karanneen jo ulos, unohdan alle jääneet yövaatteet. Nopeasti sipaisen hiukset nutturalle ja kukaan ei huomaa, etten tänäkään aamuna muistanut harjata hiuksiani.

Syksy tarkoittaa arjen alkamista. Lomat on vietetty ja mies on potkaistu takaisin sorvin ääreen. Kerhot ja jumpat alkavat. Saamme poikien kanssa palata normaaleihin arkirutiineihin. Arki kulkee tutulla ja turvallisella kaavalla: piirrettyjä, aamupala, ulos, lounas, päikkärit, välkkäri, päivällinen, ulos, puuro ja nukkumaan. Tutun kaavan rikkoo vain kerhopäivät ja mahdolliset neuvolakäynnit. Myönnän, että välillä päivät maistuvat puulta, mutta toisaalta samaan tahtiin etenevät päivät on helpotus meille kaikille. Tai ne ovat ainakin minulle suuri helpotus.

Syksyssä on jotain sellaista irti päästämisen tuntua, mikä saa minut huokaisemaan helpotuksesta. Enää ei ole pakko suorittaa. Syksyn tullen touhu ja tohina puutarhassa hiipuvat. Syksyn ja vesisateiden tultua saan hyvillä mielin oikaista sohvalle ja voin lukea puolen vuoden lukemattomat lehdet. Hieman saatan kummastella, kuinka lehdet pursuaa parsareseptejä tai niissä neuvotaan rannalle varustautumista ja vertaillaan aurinkovoiteita. Hetken selattuani huomaan lukevani toukokuisia lehtiä. Kesäisin koen huonoa omaatuntoa sohvalla loikoilusta, mutta syksyn tullen siihen on lupa. Ehdin haravoimaan lehdet vielä seuraavanakin päivänä. Lakastuneet kesäkukat ovat lakastuneita vielä myöhemminkin. Enkä usko, että maailma kaatuu, jos pesen pyykit tunnin päästä. Kiire loppuu kun syksy saapuu.

Syksyyn kuuluu kuitenkin myös omaa haikeuttansa, sillä kesä on hyvästeltävä. Yksi toisensa jälkeen kukat lakastuvat. Kuplalla ajeluun sopivat ilmat käyvät vähiin ja kohta se joutaa talvisäilöön. Kanasten talviasuminen kanalassa lähenee ja minun on myönnettävä, että se jännittää ja samalla surettaa paljon. Ne ovat niin onnellisen näköisiä kuopsuttaessaan pihalla. On niin sääli sulkea ne sisään, mutta eihän niitä voi jättää tuiskuun ja tuuleen.

Odotan taas sitä, että pääsen metsään. En ole tainnut päästä sinne kohta kuukauteen, kun on ollut kaikkea muuta tekemistä ja sitten tämä vuosisadan flunssa rantautui taloomme. Otan vanhan Universalini pihakoivun juurelta ja polkaisen metsään. Kuljen luonnon helmassa ja nuuskin märkää metsää niin kauan, kunnes mieleni rauhoittuu. Sillä, että saanko sieniä, ei ole merkitystä. Sienet ovat vain hyvä syy metsään menolle, sillä syksyisessä metsässä asuu syksyn taika.

Itse tehtyä hunajasaippuaa

En ymmärrä, miten olen voinut unohtaa kertoa teille hunajasaippuakurssistani. Viime aikoina on ollut niin paljon touhua ja tohinaa, etten ole muistanut lainkaan koko juttua. Osallistuin kansalaisopiston järjestämälle kurssille, jossa opetettiin valmistamaan itse saippuaa. Pieni pettymys oli, että saippuat valmistettiin valmiista massasta, emmekä siis opetelleet tekemään saippuaa ihan alusta asti. Opettaja valaisi minua, ettei massan valmistus ole ihan yhden illan vaivaton työ vaan vaatii hieman enemmän aikaa. Joten ihan ymmärrettävää, että parin tunnin pituisella kurssilla hieman oikaisimme valmistuksessa ja vain sekoitimme massasta erituoksuisia ja värisiä saippuoita.

Minulla on nyt ihania kookossaippuoita, joissa on tuoksun lisäksi myös oikeita kookoshiutaleita. Kahvisaippuaa, joka tuoksuu suklaalle ja tietysti hunajasaippuaa, joka tuoksuu vienosti ruusulle ja sitruunalle. Meillä piti olla kurssilla mukana omat muotit, joihin saippuat tehtäisiin. En keksinyt kiireessä muuta kuin poikamme hiekkakakkumuotit ja tyhjät viilipurkit. Vähän häpeilin kurssilla hiekkakakkusaippuoitani, kun muilla oli hienoja silikonivuokia ja muffinssimuotteja. Mutta nyt minun on myönnettävä, että pienet meritähtisaippuat ovat valmiina äärimmäisen söpöjä ja persoonallisia. Harmi vain, että muottien kulmiin jäi hieman hiekkaa vaikka kuinka yritin putsata niitä. Nämä ensimmäiset ovatkin nyt erikoissaippuoita ihon kuorintaan. Seuraavista tulee varmasti jo hiekattomia.

Innostuin saippuoiden teosta niin paljon, että ostin saippuamassaa kotiinkin. Saippuamassa sulatetaan mikrossa, värjätään elintarvikeväreillä ja tuoksuiksi tiputetaan pari tippaa eteerisiä öljyä, joten saippuoiden valmistus ei vaadi suuria investointeja. Värit ja tuoksut hankittuani saan perustaa kotonani ihan oman saippuatehtaan. Varmaan sanomattakin selvää, mitä kaikki sukulaisemme tulevat saamaan joululahjaksi. Suunnittelin vielä virkkaavani näille pienen sievän pesupussin, johon saippuan voisi sujauttaa. Eikö olisi ihan mukava joululahja?