lauantai 6. toukokuuta 2017

Mummolaa tyhjentämässä

"On vain kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen: juuret ja siivet."
    - Toimittaja Hodding Carter (1907-1972)

   
Isovanhempieni talo myytiin ja viime viikot olemme tyhjentäneet sitä. Olisin halunnut ostaa talon, mutta emme tarvinneet toista omakotitaloa, eikä meillä olisi siihen ollut varaakaan. Vaikka luopuminen on haikeaa, on talon myyminen myös helpotus, sillä nyt voin lopettaa siitä haaveilun ja voin siirtyä ajatuksissani eteenpäin. Talo on isäni lapsuuden koti, jonka isoisäni rakensi 50-luvulla, joten varmasti sanomattakin selvää, että se on minulle rakas. Sen pihassa kasvaa isäni ja setäni istuttama mänty ja mummon ruusut. Vaikka talossa on vuosien mittaan tehty remonttia; maalattu ja tapetoitu, niin silti siinä on paljon vanhaa jäljellä. Se olisi mitä täydellisin talo, mutta ihan kaikkea ei vain voi saada. Lohduttaudun ajatuksella, että saan mukaani kaikki ihanat muistot, jotka minulla on.


Ajattelin aina, että saan talosta itselleni harrastetilat ja ehkä myöhemmin mahdolliset työtilat. Minun oli tarkoitus kutoa ja värjätä siellä, kun pihassa on oma kaivo. Kasasimme viime syksynä kangaspuuni sinne, mutta kutomaan en ehtinyt. Talossa oli vain peruslämmitys päällä ja puulämmitys oli hieman epäkäytönnöllinen. Parin tunnin kutomisen takia minun olisi pitänyt lämmittää koko omakotitalo, enkä ole kaksinen takan sytyttäjä. Kutominen siellä jäi, koska sormet kohmeessa ei tehnyt mieli paukuttaa kangaspuita. Nyt saan pakata puut kasaan ja etsiä niille uuden paikan.


 
   
Suurimman osan ns. aarteista olimme jo pelastaneet talosta. Mummon langat vein jo aikoja sitten ja niillä tein mm. Maire-neulegraffitin (löydät sen täältä). Poikien huoneen kaappi löytyi verstaan seinältä (sen löydät täältä) sekä kesäisin kuistillamme oleva marjapuuron värinen keinutuoli on mummolan vanha (kurkkaa tänne). Vintiltä löytyi kuitenkin vielä aarteita, kuten setäni vanha kasvisto ja isäni Kasvioppi, jonka kuvitus on aivan ihana. Siitä saisi tehtyä ihanan leikekirjan, jos raskisin saksia sitä. Kesähuoneen seinältä poimin mukaani Sarah Kayn taulut, joille etsin nyt kuumeisesti paikkaa. Murheellisin löytö oli kuitenkin isovanhempieni vanha valokuvakansio, josta on kaikki kuvat irroitettu ja poltettu. Emme oikein vieläkään ymmärrä, että minkä takia isovanhempani halusivat tuhota kaikki kuvat.
    

    
Tämän illan pengoin kellaria ja kaappeja ja pakkasin kuplan aarteilla ja suuntaan heti aamusta Tampereelle. Huomenna järjestetään taas Moron peräkonttikirppis Tampereen keskustorilla ja sain sinne myyntipaikan. Keräilyn kurjana puolena on se, että jotta taloon mahtuu uutta tavaraa, pitää toisesta päästä vähentää, enkä minä ihan kaikkea mummolan tavaroitakaan tarvitse. Toivon mukaan mm. mummon kengät, jotka eivät kuuna päivänä mahdu jalkaani sekä laukut löytävät uuden kodin. Jos aamulla tulee taivaan täydeltä kissoja ja koiria, niin kirppis taitaa jäädä osaltani väliin. En lähde kokeilemaan, että saanko itseni kipeäksi. Jos aurinko paistaa ja näet siellä kuplan täynnä aarteita. Tule sanomaan heippa! Olisi mukava nähdä! 


22 kommenttia:

  1. Kauhun sekavin tuntein olen koittanut valmistella itseäni samanmoiseen irtipäästöön. Vielä sen aika ei ole, mutta lähivuosina..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia Jonna <3 Tämä oli mun mummoloista se toinen ja olin päättänyt, että tämän minä pelastan, kun ensimmäinen myytiin ollessani parikymppinen. Asioille ei vain voi mitään ja tässä kävi näin. Pitää luottaa siihen, että kaikella on tarkoitus <3

      Poista
  2. Muistan omat tunteeni kun olin tyhjentämässä perhetutun ja hänen siskonsa koteja ja huviloita. Koska lapsuuden ystäväni oli sitä mieltä, että minun kuuluu saada hakea minulle tärkeitä asioita heidän kodeistaan. Silloin suunnittelimme huvilan ostoa ja sen laittamista talviasunnoksi. Mutta hinta oli niin päätähuimaava, etten halunnut sitten ryhyä siihen. Voimia irtautumiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nelli <3 Irtipäästäminen on tosiaan raskasta ja kun mukana on paljon tunteita, niin järjellä ajatteleminen on todella vaikeaa. Onneksi mulla on ukkokulta puhumassa järkeä ja sanomassa ei, sillä yksin en varmasti olisi selvinnyt tästä kunnialla =)

      Poista
  3. Tunnen suurta kanssahaikeutta. Tiedän millaista on pakata mummola laatikkoon. Silloin häviää aina jotakin itselleen niin rakasta. ♡♡♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Teresa <3 Se on käsittämätöntä, että miten paljon tunteita mummolaa kohtaan voi olla. Tiedän, että se on pelkkä rakennus, eikä enää mummola, koska sieltä puuttuu ne ihmiset, jotka sen tekivät mummolaksi. Kai se on siinä, että lapsena ollessa mummolassa oli aina niin ihanaa olla ja ne muistot tiivistyvät niin siihen rakennukseen ja pihapiiriin <3

      Poista
  4. Haikeaa on luopua, mutta kuten kirjoitit, voi siitä alkaa jotain uutta ja ihanaakin. Sinulla on kuitenkin kauniit muistot jäljellä <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä yirtän ajatella asiaa juuri noin. Me haaveillaan edelleen maatilasta järven rannalla ja jos kävisi sellainen tuuri, että löytäisimme unelmakotimme ja haluaisimme muuttaa sinne, niin on ihan eri asia alkaa myydä kahta taloa kuin vain yhtä =)

      Poista
  5. Niin se vaan on mentävä elämässä eteenpäin. Tästä tuli mieleen se, kun Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen keskustelevat yhdessä Muumi-jaksossa muistaakseni timanteista, ja Nuuskamuikkunen toteaa, ettei hän tarvitse mitään tavaraa mukaansa, koska hän painaa kauniit asiat mieleensä. Ne ovat siis muistoissa aina mukana. (:

    VastaaPoista
  6. Varmasti on haikea olo, mutta onneksi sinulle jää ihanat muistot <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se lohduttaa <3 Mistähän se muuten johtuu, että kaikki muistot mummolasta ovat hyviä. Siellä ei koskaan ollut tylsää ja aurinkokin paistoi aina. Ihmismieli on kyl ihmeellinen =)

      Poista
  7. Törmäsin tuohon valokuvien tuhoamiseen pari vuotta sitten, kun isäni kuoli 89-vuotiaana. Etsimme veljeni kanssa valokuva-albumeita hautajaisia varten, mutta emme löytäneet niitä mistään. Myöhemmin tajusin, että ne muutamat lapsuuskuvani, mitkä vanhempani olivat aikaisemmin minulle tuoneet, olivat revitty irti albumin sivuilta. Ajattelin silloin, että nämä olivat isän dementoituneitten aivojen tekosia. Vai olisiko tällä joku yleisempi selitys?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjaa kuulla, että teidän kuville oli käynyt samalla tavalla. Valokuvat ovat mun mielestä sellaisia aarteita, ettei niitä saisi missään nimessä mennä tuhoamaan. Mä en ole ihan varma, että kumpi meidän tapauksessa kuvat tuhosi, mummo vai pappa. Pappahan oli pitkään terävä, mutta mummo dementoitu jo 70-vuotiaana. Käsittämätöntä kuitenkin, että valokuvakansio on säästetty.

      Poista
  8. haikeelta se tuntuu kun vanhaa taloa pitää tyhjätä.
    Varsinkin kun on omista sukulaisista kysymys.
    Minun vanhempani talo tyhjättiin, niin paljon tuli muistoja koko talosta sekä tavaroista. Onneksi meillä oli valokuvat tallella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta =) Tällä viikolla pitäisi kantaa loput tavarat pois ja sitten on tämä urakka ohi. Saa nähdä, että selviänkö ilman kyyneliä, kun suljen viimeisen kerran oven.

      Ihanaa kuulla, että valokuvanne ovat säästyneet <3

      Poista
  9. Luopuminen on aina vaikeaa, mutta muistot tosiaan jää.
    Ja jokin pieni muisto omalle matkalle mukaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän sen on <3 Nyt on mummola tyhjä ja meidän autotalli on täynnä tavaraa. Mieli on haikea, mutta olen niin helpottunut, että saimme talon tyhjäksi. Tästä on hyvä suunnata kohti uusia tuulia =)

      Poista
  10. Luopuminen on varmasti surullista. Tuollaiset nostalgiset mummulat taitaa vähitellen hävitä, harmi. Minunkin kotini lapsenlapsille tulee olemaan nykyaikainen city asunto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on. Mutta vaikka mummon mökit, joissa on aika pysähtynyt 60-70 -luvuille, alkaa tosiaan jo käydä vähiin, niin silti meidän lapset ja lapsenlapset saa ihan uudenlaiset mummolat. Se mikä tänä päivänä on nykyaikaista, on varmasti muutaman kymmenen vuoden päästä jo vanhanaikaista ja jälkikasvu muistelee haikeana mummolaansa =)

      Poista
  11. Toi valokuvien polttaminen on ihme juttu. Törmättiin mummon kanssa tähän ku käytiin pari vuotta sitten kuolleen isomummon valokuvakansioita läpi. Niistä oli osa revitty irti ja poltettu samoin oli kyllä poltettu sota ajan kirjeen vaihtokin :/. Mummo kertoi et isomummo oli harmitellut ettei ollut ehtinyt kaikkea polttaa... Onneksi näin.

    Irma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Miten kurjaa kuulla <3 Ja ihan kamalaa, että kirjeetkin oli poltettu! Ne olisivat olleet aarteita! Ainakin itse olisin halunnut lukea, että mitä omat isovanhemmat tai heidän vanhemmat ovat ajatelleet ja tehneet tuohon aikaan. Maailma kun oli silloin niin erilainen. Pitää toivoa, että jälkikasvu nappaa kaikki kuvat talteen aikanaan, etten itse pääse tekemään samoja tuhoja =)

      Poista