Enpä olisi uskonut, että tulee päivä jolloin nautin talvesta. Tämä kulunut talvi on ollut kaikesta harmaudestaan ja synkkyydestään huolimatta aivan ihana. Vasta viime päivinä aurinko on tullut esiin paksun pilvimassan takaa, mutta lunta on riittänyt lähes samaan tapaan kuin lapsuuteni talvina. Olemme jakaneet ulkoilut oman pihan ja läheisen koulun pihan kesken, joten koko ajan on vähän uutta touhua. Koulun pihassa olevat jäämäet ovat tulleet tutuksi ja olemme laskeneet mäkeä saaden takapuolet mustelmille. Olemme tehneet lumiukkoja, lumilinnoja ja lohikäärmeen, jota tosin kaikki luulivat kameliksi.
Vanhempi ranskan bulldogimme on saanut pitää viime keväänä tekemääni
takkia. Onneksi en laittanut siihen fleecevuorta, sillä tänä talvena ei ole ollut sellaisia paukkupakkasia, ettei niin paksulle takille olisi ollut käyttöä. Meidän ulkoiluja pikkupakkaset ei estä ja monesti pihassa ollessamme, koiratkin ulkoilevat kanssamme. Laitamme reilusti vain vaatetta päälle ja ulkona tarkenee ihan hyvin vaikka pakkasta olisi reilummin. Nuoremman koiramme takki minulla on ollut tekeillä jo pitkään, mutta se on aina jäänyt kaiken muun alle. Ensi talveksi se on melkein tehtävä, sillä anopin kutoma villapaita on jo nähnyt parhaat päivänsä.
Tämä viikko on mennyt leipoessa ja siivotessa. Esikoisemme täyttää kolme vuotta ja parin tunnin päästä talomme on täynnä vieraita. Olen kunnianhimoisena hionut uutta kakkureseptiä ja viikon aikana olemme syöneet enemmän ja vähemmän onnistuneita koevedoksia. Toisen kakun kohdalla onneksi huomasin puolittaa reseptin. Uskotteko millaisen onnen tunteen monen epäonnistuneen jälkeen se onnistunut kakku saa aikaan? Mikäli kakku maistuu vieraille, saatte reseptin kuvien kera myöhemmin. Hieman minua jännittää, sillä mieheni ystävä totesi kakkua maistaessaan, että siitä tulee mieleen 80-luku. Ei kuulosta kovinkaan lupaavalle, vai mitä?
Eräänä iltana sohvalla käsitöitä tehdessä en taas voinut olla miettimättä kuinka äärimmäisen onnellinen olen. Minulla on ihana koti, ihana mies ja kaksi pientä sydänkäpystä, joita rakastan niin paljon, etten tiennyt voivani rakastaa ketään niin paljon. Esikoisemme uhmaikä on ollut jo muutaman viikon lomalla ja toivon, että se jääkin sinne. Puolitoista vuotias kuopuksemme pitää kuitenkin huolen, ettei aikani käy pitkäksi, sillä hän on pahemman luokan kävelevä täystuho. Käsittämätöntä kuinka nopeasti vasta muutaman kuukauden kävellyt taapero liikkuu kukkaruukulta koirien perään ja sieltä repimään pyykkejä narulta, eli ei pidä luulla, että päiväni kuluvat sohvalla käsitöitä tehden. Ei mene enää kauaa niin saamme olla ulkona aamusta iltaan. Oletteko huomanneet, kuinka päivät ovat pidentyneet? Aamulla kun heräämme, aurinko on jo noussut. Kevät on jo ovella. Kohta on aika kylvää ensimmäiset siemenet.
