perjantai 28. maaliskuuta 2014

Itse leivottua leipää



Miltä näyttää? Haluaisitko maistaa? En ole ostanut tämän vuoden puolella kuin pussillisen sämpylöitä ja yhden ruisleipäpaketin. Olen leiponut kaiken vaalean leivän itse. Mieheni ja esikoisemme olivat joulun alla tehdyistä joululimpuista niin haltioissaan, että olen pyöräyttänyt leipätaikinan tai pari viikossa. He ovat sen arvoisia! Tosin eihän leivän leipomisen tarvitse välttämättä olla kovin työlästä. Kaikki on kiinni fiiliksestä ja tietysti myös reseptistä.

Teen kahdella eri reseptillä leipää. Ensimmäinen on Kotilieden sivuilta löytynyt maalaisleipä (löydät reseptin tästä). Olen hieman muuttanut reseptiä mieleisekseni ja korvaan osan hiivaleipäjauhoista kaurahiutaleilla ja auringonkukan siemenillä. Ohjeen mukaan leipiä tehdään vain yksi iso, mutta teen aina kaksi pienempää leipää. Toinen leivistä on tulee omaan käyttöön ja toisen annan vanhemmilleni lastenhoitopalkkioksi tai pakastan.

Pitkän nostatus- ja paistoajan vuoksi tämän maalaisleivän leipomisessa menee heittämällä neljäkin tuntia, eli sitä ei kannata tehdä kiireessä. Mutta voin taata, se on sen arvoista. Yleensä leipä katoaa leikkuulaudalta saman illan aikana. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

Toisen leipäresepteistäni olen poiminut englantilaisesta Attic24 blogista (pääset alkuperäiseen reseptiin tästä). Samantyylinen resepti on seikkaillut suomalaisissakin blogeissa ja ainakin Pilviraitti teki sitä jo vuosi takaperin (Pilviraitille löydät tästä). Kutsun leipää koskemattomaksi viikonloppuleiväksi. Koska käteni eivät kestä vehnätaikinan käsittelyä, tämä resepti on monesti ollut pelastukseni. Olen tehnyt leipomisesta lähes taiteenlajin, sillä en koske missään leivän valmistusvaiheessa taikinaan käsin. Tässä on minun versioni vaivattomasta ja vaivaamattomasta leivästä.

Leipä


n. 6 dl hiivaleipäjauhoja
1 dl auringonkukan siemeniä
1 dl kaurahiutaleita
1 tl suolaa
½ tl hiivaa
3,5 dl vettä

Valmista taikina edellisenä iltana. Sekoita kulhossa kuivat aineet ja kaada sekaan haalea vesi. Sekoita ainekset tasaiseksi taikinaksi. Taikinaa ei vaivata, se vain sekoitetaan hyvin. Peitä kulho tuorekelmulla ja jätä huoneenlämpöön nousemaan n. 12 tunniksi.

Seuraavana päivän, taikinan noustua, laita uuni lämpiämään 230 asteeseen ja laita kannellinen vuoka uuniin lämpiämään. Pyöräytä taikinaa nuolijalla ja kaada se kulhon päälle levitetylle leivinpaperille. Peitä taikina ja anna huilata puolisen tuntia. Ota kuuma astia uunista ja nosta leipä papereineen astiaan. Rouhaise suolaa pintaan ja paina kansi tiiviisti kiinni. Paista kannen kanssa puoli tuntia ja vielä 15 minuuttia ilman kantta. Kun leipä on tullut uunista, anna sen hetki levätä ennen kuin nostat sen pois vuuasta. Leivinpaperin pitäisi lähteä ihan vetämällä irti leivästä.
 


Alkuperäisen ohjeen mukaan leipä tehdään vehnäjauhoista, mutta en halua tarjota lapsellemme "pullaleipää". Sotken taikinan sekaan muutakin antamaan hieman enemmän ravintoarvoa. Mieheni pitää tuosta suolapinnasta hirmuisesti ja pyytää sen aina kaikkiin leipiin, mitä teen hänelle. Olen tehnyt tätä leipää myös toisella reseptillä:

Leipä 2


n. 2,5 dl grahamjauhoja
n. 5,5 dl vehnäjauhoja
1 ½ tl suolaa
½ tl hiivaa
4 dl vettä

Valmistus aivan samaan tapaan kuin edellisessä.

Kehitän parhaillaan ihan omaa leipäreseptiä jonka saatte, kunhan saan sen valmiiksi. Minulla on jo perustaikina valmiina, mutta se on hieman tylsä. Leipä kaipaa jotain piristystä, mutta en ole vielä keksinyt että mitä.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Matkamuistoja osa 4: Tour de France / Vouvray

Elokuussa 2010 matkustimme kahdeksi viikoksi Ranskaan. Lomailimme ensimmäiset kolme päivää Normandiassa. Sieltä suuntasimme Loiren laaksoon, kauniiseen, pieneen Vouvrayn kylään ja viimeisen viikon seikkailimme Pariisissa. Kukaan ei jaksaisi kahlata läpi koko kirjoitusta, jos kertoisin yhdessä postauksessa koko matkasta. Jaoinkin reissun kolmeen osaan joista ensimmäisessä kerroin Normandian valloituksestamme (jos juttu on mennyt ohi, lue se tästä!). Tässä on Tour de Francen toinen osa:

Vouvray


Vouvrayta

Katukuvaa Vouvrayssa
Majatalomme La Rocheliere

Majatalon uima-altaalta oli melko hulpeat maisemat.
Majatalon keittiössä. Lounaana ilmeisesti mozzarellasalaattia.

Palautettuamme vuokra-automme Pariisin lentokentälle, matkustimme luotijunalla Toursiin, jossa hyppäsimme taksin kyytiin ja ajelimme pieneen Vouvrayn kylään. Olimme varanneet muutamaksi päiväksi huoneen La Rocheliere nimisestä majatalosta. Ennen matkaa googletimme majataloja Ranskassa ja saimme osumaksi suomalaisen Anneli Tulkin pitämän majatalon pienen pienessä kylässä Loiren laaksossa. Osuimme napakymppiin! Olimme löytäneet paratiisin! En tiedä kauniimpaa ja ihanampaa paikkaa kuin Vouvrayn kylä pienine, kapeine katuineen, jotka mutkittelivat vanhojen asuintalojen välissä.
  
Aamulla heräsimme majatalomme vieressä olevan vanhan kirkon kellojen kuminaan ja söimme  ranskalaisen aamiaisen muiden vieraiden kanssa majatalon alakerrassa. Päivät lipuivat rauhallisesti pienessä uinuvassa kylässä. Tutustuimme läheisiin viinitiloihin ja vierailimme viinimuseossa. Kävelimme leppoisia iltapäiväkävelyitä ja uimme majatalon uima-altaalla. Toisaalta olimme hieman jumissa ilman autoa pienessä kylässä keskellä Ranskan maaseutua, mutta omalla tavallaan olimme vapaita kuin taivaan linnut tekemään mitä halusimme. Saimme kummatkin osallistua viininmaistajaisiin eikä meidän tarvinnut arpoa kumpi olisi maistelematta ja ajaisi takaisin majapaikkaamme. Meillä ei ollut suunnitelmia eikä aikatauluja. Me ihan oikeasti lomailimme!

 

Viinitilalla tutustumassa viinin valmistamiseen.
Pullo poikineen.
Kävelyllä eksyimme Vouvrayn hautausmaahan.
Chenonceaun linna
Linnan labyrintti

Yhtenä päivänä hyppäsimme paikallisen linja-auton kyytiin ja huristelimme Toursiin. Söimme hyvin, pistäydyimme torilla ja katselimme kaupunkia. Kävimme tutustumassa Chenonceaun linnaan. 1500-luvulla rakennettu linna oli kuin Prinsessa Ruususen linna joen päällä. Kiersimme linnan puutarhassa ja seikkailimme muiden lasten kanssa linnan labyrintissa. Mieheni onneksi jouduin tyytymään yhteen linnaan.  Mikäli meillä olisi ollut auto, olisin varmasti vaatinut kiertämään useammassakin.

Majatalon omistaja oli niin ystävällinen, että saimme käyttää majatalon keittiötä ja valmistimmekin osan ruuistamme itse. Maistuvan illallisen söimme kuitenkin lähes poikkeuksetta paikallisessa ravintolassa, joka oli aina aivan täynnä. Mieheni maisteli ankan maksaa ja minä herkuttelin kaloilla.

Valitettavasti aikamme Vouvreyssä kuitenkin loppui ja meidän oli pakattava laukkumme ja suunnata kohti Pariisia. Vouvray on paratiisi, jonne toivon pääseväni vielä joskus. Voisin vaikka muuttaa sinne! Viettäisin siellä mieluusti enemmänkin aikaa ilman aikatauluja, ilman kiireitä, nauttien vain kauniista Ranskan maaseudusta. Voin lämpimästi suositella La Rochelieren majataloa kaikille!




perjantai 21. maaliskuuta 2014

Pari sanaa onnesta

Vanha suomalainen sananlasku sanoo: Se kellä onni on, se onnen kätkeköön. Uhmaten vanhaa viisautta julistan olevani onnellinen. On helppoa olla onnellinen kun on katto pään päällä, ruokaa kaapissa, kaksi ihanaa lasta ja rakastava aviomies rinnalla. Vai onko? Eikö niin ole melko monella ihmisellä? Ovatko he kaikki onnellisia?

Ihmiset tulevat onnellisiksi eri asioista ja varmasti kokevatkin onnellisuuden tunteen eri lailla. Minulle onnellisuus on hymyä huulilla, rakkautta ja lämpöä sydämessä, rauhaa ja levollista mieltä. Onnellisuus on tunnetta, joka kumpuaa syvältä sisältä ja sen yleensä näkee toisesta.

Aloin pohtia onnellisuutta kuultuani ettei ystäväni ole onnellinen. Miksi minä olen onnellinen? Mikä minusta tekee onnellisen? En tarvitse onneeni uutta autoa tai hienoja vaatteita. En usko että olisin yhtään onnellisempi vaikka tililläni olisi miljoonia. Onneni koostuu pienistä asioista. Tulen onnelliseksi lintujen laulusta, auringon paisteesta, ystäväni kanssa puhumisesta tai hyvästä kakkupalasta ja kahvista. Mielestäni onnellisuus on taitoa nauttia pienistä, arkisista asioista. Se, etten tavoittele kuuta taivaalta vaan tyydyn ilolla siihen mitä minulla on, on onnellisuutta.

Onnellisuus on itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on. Kahden lapsen odottaminen on jättänyt jälkensä vartalooni, mutta hyväksyn peiliin katsoessa näkemäni. En lähtisi Stephen Hawkinsin kanssa väittelemään kvanttifysiikasta, saati että edes yrittäisin ymmärtää siitä mitään. Hyväksyn sen, ettei minun kannata kertoa vitsejä, koska kukaan ei nauraisi. Lauluääntäni kavahtavat variksetkin. Silti olen hyvä minä. Olen täydellinen minä, ihan omana itsenäni. Siihen ei kukaan muu pysty.

Asioilla on tapana olla kaksi puolta. Äitini on opettanut minua jo pienestä pitäen ajattelemaan positiivisesti. Hän kehotti aina ajattelemaan asioiden positiivisia puolia enemmän kuin negatiivisia. Mielestäni se on hieno taito. Olenko onnellinen siksi, että osaan nähdä asioiden hyvät puolet? 

Ehkä onnellisuus on enemmän taitoa olla onnellinen. Meillä on avaimet onnellisuuteen, mutta emme osaa käyttää niitä? Emme saa lukkoa auki, se on liian vaikea avata. Ehkä onni onkin yksinkertaisempi asia kuin mitä oletamme. Haemme onnea kaukaa huomaamatta että se on koko ajan nenämme edessä. Meidän on vain osattava tarttua siihen ja nautittava siitä.

Pyrin tekemään sellaisia asioita joista pidän. Myönnän jopa hieman vältteleväni ikäviä asioita ja joutumasta ikäviin tilanteisiin. Koska en pidä kiireestä, pyrin elämään mahdollisimman kiireetöntä elämää. Käymme aamuisin pitkillä kävelylenkeillä poikien kanssa. Liikumme mahdollisimman paljon metsässä, sillä tunnen saavani sieltä energiaa. Lasten nukkuessa teen käsitöitä, koska se tuntuu minusta hyvälle. Kirjoitan blogia, koska nautin kirjoittamisesta. Toki minäkin joudun tekemään asioita ja minulla on velvollisuuksia joista en pidä, mutta en suotta tee niistä numeroa. Kun hoidan ne pois päiväjärjestyksestä, voin taas keskittyä niihin kivoihin juttuihin.

Jos joku luulee nyt että olen kultalusikka suussa syntynyt Hannu Hanhi, se ei pidä paikkaansa. Minunkin taivaaltani löytyy mustia pilviä. Minulla on omat huoleni ja pelkoni niin kuin kaikilla muillakin. Huolimatta mustista pilvistä, pyrin näkemään sinisen taivaan ja auringon niiden takaa. Mikäli kaikki olisi aina hyvin ja eläisin ilman vastoinkäymisiä, ymmärtäisinkö silloin onneani? Jos onnellisuus olisi pysyvä tila, osaisinko kunnioittaa ja arvostaa sitä niin paljon kuin nyt? Mielestäni tämä on taitoa olla onnellinen. Onnellisuus on taitoa olla onnellinen siitä, että on onnellinen.




keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Inventaario

 
Miltä näyttää? Ihanalta eikö vain? Hymyilen joka kerta katsellessani näitä kuvia. Kirjastohuoneemme valtasi maanantaina värien ilotulitus. Mielenkiinnosta inventoin lankavarastoni ja kannoin vaatehuoneen uumenista kaikki lankalaatikot, nyssäkät ja pussukat. Kumosin ne lattialle, jotta pääsin kunnolla käsiksi lankavarastoihini. Niitä on kertynyt kohtuullisesti.

Osa langoista on mummoni ja anoppini peruja, osa on kirpputoreilta haalittuja ja loput olen ostanut huomaamattani kauppareissuilla. Osalla langoista on tunnearvoa. Huomasin muistelevani menneitä kun löysin käteeni peruskoulusta minulle jääneet langat. Nuorempana en voinut sietää kutomista ja yhdeksännen luokalla tehtävä villapaitani jäi tekemättä. Myöhemmin purin keskeneräisen tekeleeni ja säästin ruskeat ja harmaat langat. Siinä ne nyt ovat lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Löysin myös ihan ensimmäiset isoäidinneliöni. Aloitin virkkauksen pari vuotta sitten ja muistan vieläkin kuinka opettelin tekemään pylväitä. En ollut virkannut sitten peruskoulun ja lopulta jouduin katsomaan videon pätkän, jossa opetettiin kädestä pitäen kuinka pylväitä tehdään. Kuvassa päällimmäisenä on ihan ensimmäinen neliöni. Olen varmasti tehnyt ne liian isolla koukulla kun kädenjälkeni on niin löyhää. Minun on myönnettävä, että ruutujen värivalikoima on hieman erikoinen.


Ilokseni huomasin että olen hamstrannut myös samoja lankalaatuja. Novitan mohairlankaa olen ostanut kirppiksiltä niin paljon, että siitä voisi jo tehdäkin jotain. Ohutta Maxi-virkkauslankaa minulla on 400 g. Riittäisiköhän ne tunikaan? Tiedän mitä teen osasta langoista, mutta suurin osa odottaa vielä tarkoitustaan. Haluaisin virkata vilttejä, tunikoita, villapaitoja ja eläimiä, mutta kuinka ihmeessä ehdin kaiken tekemään? Olen hidas virkkaaja eikä aikaa ole muutenkaan paljoa. Virkkaan silloin kuin pojat nukkuvat päiväunia tai iltaisin ennen nukkumaan menoa. Aikani on rajallista, mutta niinhän se varmasti kaikilla on.




Kerätessäni lopuksi langat yhteiskuvaan, minun olisi tehnyt mieli tehdä niiden keskellä lankaenkeleitä samalla tavoin kuin lapset tekevät lumienkeleitä. Harmikseni minun oli kerättävä langat nopeasti piiloon, sillä voitte varmasti kuvitella kaksivuotiaan miehen alun riemua kun hän olisi herännyt päiväuniltaan ja nähnyt langat.

Ennen kuin pakkasin langat takaisin laatikoihin, punnasin lopuksi ne. Arvaatteko montako kiloa niitä on? Vanhalla vaa'alla karkeasti punnattuna, sain lankavarastoni painoksi 23,4 kiloa. Se on paljon vähemmän kuin oma painoni mutta melkein saman verran kuin lapseni yhteensä. Siinä on monta kiloa väriä ja iloa elämään.