Kahden pojan äiti

Olen onnellinen kun saan olla kahden ihanan, pienen pojan äiti. Kaksi vuotiaan esikoisemme lisäksi päiviäni piristää puolivuotias päivänpaiste. Kun esikoisemme syntyi, ystäväni kysyi minulta, miltä nyt tuntuu? Vastasin, että täydeltä. Ihan kuin elämästäni olisi aikaisemmin puuttunut jotain, jota en tiennyt puutuvan. Lapset ovat antaneet minulle paljon. He ovat täyttäneet elämäni.

Lapsien myötä olen varmasti muuttunut ihmisenä enemmän kuin mikään muun tapahtuman tai aikakauden aikana. Näen nykyään maailman eri tavalla. Ihan kuin olisin vasta nyt avannut silmäni ja herännyt eloon. Minusta tuntuu että kaikkialla kauniimpaa kuin ennen. En varmastikaan ole aikaisemmin ihastellut luontoa niin paljon kuin nyt. Olenko nukkunut kaikki nämä vuodet? Vai onko minulla ollut aikaisemmin niin kiire, etten ole nähnyt ympärilleni? Ihan kuin maailma olisi puhjennut kukkaan silmieni edessä.

Tultuani äidiksi olen oppinut itkemään - häpeämättä. Muutama viikko takaperin olisin halunnut kertoa pojalleni, mitkä ovat penkkarit, mutta en kyyneliltäni siihen kyennyt. Aluksi tuntui oudolta ja nololta pillahtaa kaupassa itkuun luettuani lööppilehtien otsikoita. Nyt olen tottunut siihen enkä enää välitä. Olen ylpeä tunteistani. Minusta on tullut niin vahva, että pystyn tuntemaan voimakkaita tunteita. Olivatpa itkujeni syyt sitten kuinka typeriä tai turhia tahansa ja vaikka välillä itsekin nauran niille. Toivon, etteivät ne lopu. Pidän niistä. Haluan pitää ne osana itseäni.

Tultuani äidiksi olen oppinut pysähtymään. Kaksivuotiaan uhmaiän kanssa taistellessa, välillä havahdun ja huomaan kuinka hyvin kaikki sillä hetkellä on. Sen sijaan että vilkas lapseni riehuisi, hän leikkiikin nätisti legoilla. Lasken käsityöni alas, katselen hänen leikkejään ja nautin. Nautin juuri siitä hetkestä. Sitä ei välttämättä kestä kuin sen viisi minuuttia, mutta pidän huolen, etten tuhlaa siitä sekuntiakaan. Nämä hetket ovat korvaamattomia. Niitä en saa enää takaisin, siksi niistä on syytä nauttia juuri silloin kuin se on mahdollista.

Lapsien myötä olen oppinut hyväksymään, että on olemassa asioita joille ei voi mitään. Kaikkia asioita ei voi muuttaa mieleisiksi. Jos lapseni herää yöllä, niin hän herää. En saa häntä pitämään kaurapuurosta vaikka kuinka toivoisin toisin. En voi vaikuttaa lapseni kehitykseen vaikka kuinka haluaisin. Lapsi kehittyy omaa tahtiaan. Hän alkaa kävellä silloin kuin hänelle on oikea aika ja hän alkaa puhua silloin kun hän on siihen kypsä. Vaikka kuinka pinnistelisin ja tekisin töitä lapsen eteen, hän etenee omaa tahtiaan. En voi asialle mitään, jos juuri ennen lääkäriin lähtöä, vauvan vaippa on valskannut ja koko vaatekerta on vaihdettava. On asioita joille ei voi mitään. Ne on vain hyväksyttävä. Enhän voi vesisateellekaan mitään.

Suurin asia, jonka olen lapsien myötä oppinut ja jonka olen heiltä saanut, on rakkaus. En yksinkertaisesti pysty kuvailemaan sitä rakkauden määrää, jota tunnen heitä kohtaan. Se rakkaus on aivan erilaista kuin mitä rakkaus omaa miestään tai vanhempiaan kohtaan tuntee. Tapa, jolla äiti lastaan rakastaa, on niin vahva ja väkevä, ettei sitä nujerra mikään.

Vielä on paljon opittavaa. Uskon, että kärsivällisyyteni kasvaa päivä päivältä. Uskon, että jonain päivänä kestän sen, että kotimme näyttää siltä, että siellä on riehunut pyörremyrsky. Uskon, että jonain päivänä opin lähtemään sen verran aikaisemmin, etten joka kerta myöhästy. Uskon, että joskus tulee päivä ja lapseni uskoo, etteivät hiekkakakut ole oikeita kakkuja ja niitä ei kuulu syödä.

Jo kuopuksemme syntymästä lähtien minun on pitänyt kirjoittaa pojillemme kirjeet, jotka he saavat avata vasta kun ovat aikuisia miehiä. Kertoisin muutamalla sanalla elämästämme ja ajatuksistani. Tavallaan esittelisin heille itseni, jos vaikka en olekaan paikalla kun he ovat aikuisia. Siten saisin kertoa heille, kuinka tärkeitä he minulle ovat, kuinka täydeksi he ovat elämäni tehneet ja kuinka korvaamattomia he ovat minulle. He ovat lapsiani, minun jalokiviäni.