Juthbacka-markkinat 2015

"Ei auta suru markkinoilla, rahaa siellä pitää olla."

- suomalainen sananlasku 

Onneksi olimme varanneet Juthbackaan kaksi päivää, sillä sitä myyjä- ja tavaramäärää ei yksinkertaisesti pystynyt sulattamaan kerralla. Googlettelin ennakkoon tietoa tapahtumasta, josta olin kuullut todella paljon ja jossain yhteydessä törmäsin mainintaan, että tapahtuma on ensivierailijalle elämys ja se pitikin paikkansa. Juthbacka-markkinat ovat Suomen suurin rompetori ja sanotaan, että se on ympärivuorokautinen tapahtuma. Yllätyksekseni tapahtumaan oli ilmainen sisäänpääsy ja kiertelimme jo perjantaina alueella muutaman tunnin ajan. Kello oli melkein yhdeksän, kun jouduimme lähtemään paikan päältä eikä ollut merkkejäkään tapahtuman hiipumisesta. Läheisen ravintolan lavalla bändi viritteli soittimiaan ja oletettavasti markkinahumu jatkui myöhään yöhön. Ilma oli aivan mahtava. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja pitkälle iltaan pärjäsi kevyt kesämekko päällä. Ruotsinkielinen puheensorina viimeisteli vaikutelman, että olemme ulkomailla ja lomalla, vaikka ihan kotomaassa olimme.

Vaikka suurin osa kuvistani onkin vanhoista aarteista, markkinoilla myytiin paljon muutakin kuin vanhaa tavaraa. Siellä oli käsityöläisiä, pölypussi- ja lakukauppiaita, taisi olla ompelukonekauppiaskin ja ihan tavallisia kirpputorikansaa myymässä lastenvaatteita ja taloustavaraa. Valikoimaa oli todella huimasti ja ihan varmasti jokaiselle oli jotain. Näin paljon sellaisia minulle uusia aarteita, joita en ole ennen nähnyt. Varsinkin peltipurkkien kohdalla sain muutamaan otteeseen miettiä, että onkohan ne uusia vai vanhoja. Yhtään Wangelia en harmikseni löytänyt, mutta se ei tarkoita, etteikö niitä siellä olisi ollut. Joku muu oli vain ehtinyt ennen minua. Uusia peltitarjottimia olisin kaivannut, mutta en löytänyt mieleistä enkä myöskään saanut pannuhyllylleni uutta asukasta. Finelin pannuja oli aika monta, mutta mikään niistä ei oikein puhutellut minua. Sarviksen piknik-salkku oli todella hieno, enkä ole sellaiseen aikaisemmin törmännyt. Hangon Lakritsi -pahvilaatikko olisi ollut upea, mutta olin jo tuolloin tuhlannut käteisvarani. Myyjä lupasi laittaa sen Huutonettiin, joten pitää olla tarkkana, jos vaikka sen sitä kautta vielä bongaisin.

Osa myyjistä ei osannut suomea, mutta yllättävän hyvin selvisin alkutakeltelun jälkeen ruotsin kielestä. Hieman minua harmitti tapahtuman hintataso, joka tuntui olevan ihan yhtä korkea kuin muillakin rompetoreilla. Jotenkin elin siinä toivossa, että kun lähdimme pohjoiseen, hinnatkin olisivat hieman maltillisempia. Se hyvä puoli näissä myyjän ja asiakkaan välisissä tapahtumissa on, että näissä pääsee tinkaamaan. Moni myyjä totesikin kippoja pyöritellessäni, että se hintahan on aina keskusteltavissa ja kyllähän siitä sitten keskusteltiin, joskus paremmalla menestyksellä ja joskus hieman huonommalla. Mitään ostoksia en tehnyt vielä perjantaina ja ehdinkin jo ukkokullalle kehua, että tulipa tästä halpa reissu. Varmaan sanomattakin selvää, että kuinka siinä kävi. Kun tapahtumassa on 700 myyntipaikkaa, niin mahtuuhan siihen joukkoon myös sellaisia kauppiaita, joiden hinnat olivat hieman edullisemmat ja vastaan tuli myös jotain sellaista, jota en vain voinut enää vastustaa. Tuliaiset esittelen teille sitten ihan omassa postauksessaan.

Matkalla Juthbackaan

Miltä kuulostaa n. 750 km vuoden -69 kuplalla ja majoitus 60-luvun soputeltassa, määränpäänä Uusikaarlepyy ja Juthbacka-markkinat? Viime vuonna vietimme päivän kesäloman Fiskarsin Antiikkipäivillä. Tänä kesänä käänsimme kuplan kohti pohjoista ja lähdimme metsästämään aarteita Suomen suurimmalle romutorille.  Me olimme lomalla!

Aivan uskomatonta, että tähän aikaa vuodesta on näin lämmintä. Elokuu on jo pitkällä, mutta silti iltapäivällä aurinko paistaa niin kuumasti, että sitä alkaa jo kaivata varjoa. Lähdimme matkaan puolen päivän aikaa, kun päivä oli kuumimmillaan. Saimme ajella koko matkan pikkuikkunat auki ja vilvoitella itseämme lämpimässä ilmavirrassa ja ihastella maisemia. Olimme vapaita kuin taivaan linnut. Lapset olivat mummolassa ja kotonamme oli talonvahti, joka huolehti eläimistä. Meillä ei yksinkertaisesti ollut mitään mistä murehtia. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun olette niin onnenne kukkuloilla, että haluatte huutaa sen koko maailmalle? Minulla oli koko matkan sellainen olo. Olisin halunnut nousta penkistä, työntää pääni ulos ikkunasta ja kiljua niin lujaa kuin ääntä lähtee, että ELÄMÄ ON IHANAA! En tiedä johtuiko tuo päätä huumaava onnen tunteeni siitä vapaudesta jota koin, kun pääsin pitkästä aikaa yhdessä rakkaani kanssa reissuun, ihanasta kesästä vai siitä bensan hajusta, joka kuuluu lähes poikkeuksetta kuplan kuin kuplan ominaispiirteisiin.

Hiemanhan olin suunnitellut erilaista reissua. Ajattelin, että ajomatkan aikana virkkailen ja napsin kuvia ohi kiitävistä maisemista, mutta koska ukkokullan käsi oli leikkauksen jäljiltä paketissa, sainkin ajaa ihan koko matkan. Ajoin melko säälimättömästi, emmekä pysähtyneet kuin muutaman kerran antaen kuplalle pienen levähdystauon. Lähtömme venyi kahdella tunnilla ja halusin kiriä kiinni aikataulua, jollaista ei lomalla pitäisi olla. Meillä oli eväät mukana kylmälaukussa, jotta säästäisimme menomatkalla muutaman kympin, kun ei tarvitsisi pysähtyä syömään huoltoasemille. Levähdyspaikoilla kuulimme hieman huvittuneita kommentteja automme takapenkillä olevasta tavaramäärästä, mutta eiväthän he osanneet arvata kuinka kaukaa olimme ja että tarkoituksenamme oli yöpyä reissussa. Onneksi kukaan ei nähnyt, millaisen tavaramäärän kuplan tavaratila kätki sisäänsä.

Ajoimme läpi Suomen kauniin maaseudun kohti Pohjanmaata. Kuljimme pitkin kantateitä välttäen tylsiä moottoriteitä, sillä siellä olisimme olleet vain jaloissa ja monesti ajomatka on koko reissun kokokohta, ei niinkään se määränpää. Matkamme Juthbackaan taisi kestää viitisen tuntia. Päästyämme perille, mahduimme viimeiselle paikalle veteraaniparkkiin, joka sijaitsi markkina-alueen vieressä. Muut parkkialueet olivat läheisillä peloilla ja kaukaisimmilta oli varmasti viisisataa metriä matkaa kävellä. Ehdimme jo perjantaina kierrellä alueella muutaman tunnin ennen kuin lähdimme etsimään yöpymispaikkaa, josta meillä ei ollut harmainta hajuakaan.

Ukkokulta löysi 33 km päästä Ruskorannan leirintäalueen jonne suuntasimme. En huomannut tankata ja tankki tyhjänä saavuimme pienelle ja rauhalliselle leirintäalueelle. Onneksi saimme alueen hoitajalta pienen tipan bensaa ruohonleikkurista, jotta pääsimme seuraavana aamuna lähimmälle huoltoasemalle. Pystytimme autokatokseen kuplaakin vanhemman soputeltan ja kävimme nukkumaan. Vaikka nenän pääni oli aivan kylmä, makuupussin sisällä oli suloisen lämmin. Yöllä heräsin kylmään. En muista, koska viimeksi olen palellut niin paljon kuin tuona yönä. Kaikki varavaatteeni oli kuplassa ja makasimme varapeiton päällä, enkä raskinut herättää ukkokultaa repimällä peittoa altamme eikä mielessäni edes käynyt, että olisin noussut ja pukenut päälleni kylmän kosteat vaatteet. Jossain kohtaa vaivuin taas uneen ja heräsin lämpimässä teltassa ukkokullan suukkoihin. Oli aamu, aurinko paistoi ja oli aika käydä aamiaiselle, jonka olimme pakanneet toiseen kylmälaukkuun. Juthbacka markkinat jo kutsuivat.

Jäätelökekkerit ja neljännen sukupolven teltta

"Olkimaja, jossa nauretaan, on arvokkaampi kuin palatsi, jossa itketään."

- Tuntematon

Olisikohan isovanhempani ikinä arvanneet, että heidän 60-luvun alussa ostamaansa telttaa käytetään vielä yli 50 vuotta myöhemmin? Isovanhempani viettivät perheineen kesälomia saaressa telttailen. Pappani lähti aamulla töihin mopollaan ja jätti mummoni lasten kanssa saareen päiväksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin siinä nukkuivat vanhempani, kun äitini odotti minua ja isäni teki Helsingissä töitä. Lapsuudessani telttailin sillä puutarhassamme ja myöhemmin se kulki mukanani monissa juhannusjuhlissa. Nyt siihen astui taas uusi sukupolvi, kun sen uumenissa juhlittiin meidän pikkuväen hyvin ansaittuja jäätelökekkereitä. Vanha sopu-teltta on pitänyt huolen asukeistaan neljän sukupolven ajan. Mitähän tarinoita sillä on kerrottavana? Jos korjaan vetoketjun ja parsin reiät umpeen, kestäisikö se vielä yhden sukupolven? Aurinkoista viikonloppua!

Pienet, sievät töppöset Novitan ja Susanna Vennon yhteistyömallistosta

"Jos olette oikein kiltisti, niin pidetään jäätelökekkerit teltassa. Äiti tarvitsee näistä tossuista ihan oikeasti hyvät kuvat."
Kahden vilkkaan pikkupojan kuvaaminen oli juuri niin haastavaa kuin pelkäsinkin.

Sain Novitalta ihastuttavan yhteydenoton ja minulle tarjottiin Novitan ja Susanna Vennon yhteistyömallistosta maistiaisia. Enhän minä toki kieltäytynyt sellaisesta kunniasta vaan jännityksellä jäin odottamaan mitä oli tulossa. Posti toi minulle pehmoisen paketin, josta paljastui tuttua ja turvallista seiskaveikkaa ja ihanan pehmoista Alpaca Woolia (alpakka 50% ja lampaanvilla 50%). Yllätys oli melkoinen, kun syliini tupsahti myös Susanna Vennon suunnittelemien töppösten ohje, joissa oli virkatut pohjat ja neulotut varret. En ole neulonut pariin vuoteen, enkä osaa oikein muuta tehdä kuin säärystimiä ja kaulaliinoja, joten ajatus kutimiin tarttumisesta suoraan sanottuna hirvitti, mutta haasteisiin on tartuttava ja ainahan voin oppia uutta.

Hieman nettilomani katkesi, kun jouduin googlettamaan, että mikä on silmukan kierto ja kuinka se tehdään. Ensimmäisellä yrittämällä aloin virkata kutimilla ja jouduin tekemään elämäni ensimmäisen testitilkun ihan vain sen takia, että sain muistella nurjan neulomista. Varmasti sanomattakin selvää, että päädyin tekemään lapsen töppöset aikuisten sijaan, mutta onneksi ne olivat juuri sopivan kokoiset kuopuksellemme. Hiemanhan töppösten teko meni taas purkajaisiksi, mutta sain kuin sainkin ne valmiiksi ja uskotteko kuinka ylpeä olen niistä! Ne ovat niin hienot ja minä olen ne neulonut! Hiemanhan kädenjälkeni muistuttaa ala-asteikäisen jälkeä, mutta puolustuksekseni voin varmasti sanoa, että neulon todella harvoin.

Töppösten ohje oli ihana. Virkattu pohja oli hyvän muotoinen ja helppo virkata. Vaikka en ole paljoa neulonut, osasin tehdä varretkin, vaikka kyllähän minulla näiden parissa pari viikkoa taisi pyörähtää, kun seuraavana päivänä purin sen, mitä edellisenä olin neulonut. Neulomaan en vieläkään oppinut, mutta viimeisellä purkauskerralla opin jo laskemaan kerroksia niin, että sain korjattua virheeni ilman koko tossun purkamista. Vaikka purin töppöset todella moneen kertaan, ei lanka rispaantunut niin kuin langoilla tuppaa välillä olla tapana. Muutenkin alpakka-villalanka oli aivan ihanaa käsitellä. Se oli niin pehmoista, että sitä oli pakko vähän väliä puristella ja painella poskea vasten. Lankaa jäi sen verran mukavasti, että voin tehdä niistä itselleni jotain, mutta nyt tartun koukkuun. 

En huomioinut, että millaisen myrskyn nostatin kun tein kuopuksellemme töppöset. Esikoiselle oli melkoinen shokki, että äiti neuloo pikkuveljelle töppöset eikä hänelle. Ei auttanut muu kuin neuloa toiset samanlaiset hieman isompana, joita sain purkaa jälleen muutaman kerran. Kun ne olivat viimein valmiit, esikoinen ei suostunut edes kokeilemaan niitä. Onneksi 3-vuotiaan mieli muuttuu melko nopeaan ja töppöset olivatkin seuraavana päivän niin hienot, että niitä piti esitellä isälle ja kuviinkin pikkuväki suostui omenoiden ja rusinoiden voimin. Ehkä seuraavalla kerralla saan hieman hymyäkin poikien huulille. Nyt minun pitää alkaa suunnitella niitä jäätelökekkereitä. Pojat ovat kekkerinsä ansainneet!

Lämmin kiitos Novitalle ihanista langoista ja Susanna Vennolle hienoista töppösistä! 

Töppösten ohje löytyy Novita Syksy 2015 -lehdestä, joka on jo ilmestynyt kauppoihin.

Oi ihana elokuu!

"Monet ihmiset jäävät onnesta osattomiksi: eivät siksi, etteivätkö he löytäisi sitä, vaan siksi, että he eivät pysähdy nauttimaan siitä."  

- William Feather

Mikä sateinen kesä? Mikä kylmä ja kolea heinäkuu? Mieleeni ei muistu kuin tämä ihana aurinkoinen ja paahteinen elokuu. Viimeiset kaksi viikkoa ovat korvanneet koko kurjan alkukesän ja tämä on ollut maailman ihanin kuukausi. Olen nauttinut sydämeni kyllyydestä näistä ihanista päivistä. Vaikka aurinko on paistanut siniseltä taivaalta, välillä polttavan kuumasti, ilmassa on silti ollut jo elokuun raikkautta ja varsinkin tuulesta huomaa, että olemme menossa kohti syksyä. Aikaisemmin suunnittelemani parin viikon loma venyi näiden ihanien, aurinkoisten ilmojen vuoksi vielä viikolla. Ikävä blogin pariin alkoi kuitenkin olla jo niin kova, etten pystynyt enää pysymään poissa. 

Ihan niin paljoa en ole tehnyt mitä suunnittelin. Luin vain yhden kirjan, mutta olen kuivattanut talveksi kohtuulliset varastot nokkosta, lipstikkaa ja minttua. Olen hukannut sitruunamelissat ja oletettavasti ne ovat nyt jonkun toisen yrtin kanssa sekaisin. Olen poiminut, perannut ja pakastanut mustikkaa ja vadelmaa kyllästymiseen asti. Olen keitellyt kaksitoista litraa hilloa ja syönyt mansikoita niin paljon, että niistä tuli huono olo. Muutama viikko ilman nettiä ja sosiaalista mediaa teki hyvää ja ajattelin jatkossakin hieman karsia niiden käyttöä, sillä elämä on jossain ihan muualla kuin täällä koneella.

Viimeiset viikot olen istunut käsitöideni kanssa terassimme rottinkinurkkauksessa kukkieni ympäröimänä ja nauttinut hetken omasta rauhasta keskellä touhukasta päivää. Se on ollut aivan ihana paikka istua ja virkata pikkuväen nukkuessa päiväunia. Poikamme ovat jo oppineet, että herätessään, he töpsöttävät suoraan avoimen ikkunan eteen huhuilemaan minua. Ei ole sellaista murhetta, joka ei mielestäni hälvenisi, kun katselen pihaamme ja tuulessa heiluvia silkkiunikoita. Molemmat poikamme käyvät parhaillaan hieman haastavaa kasvukauttaan ja olisin varmasti hukassa ilman kukkiani ja käsitöitä. Tartuin pitkästä aikaa kutimiin ja neuloin pojille aamutossut. Esittelen ne teille ensi viikolla omassa postauksessaan. Puoli vuotta sitten hovikuvaajalleni lupaamani virkatut tennarit ovat valmiina ja kohta pääsen päättelemään uusia lasinalusiamme.

Sydämellinen kiitos teille ihanista kommenteista, joita jätitte edelliseen postaukseeni. Teitte minut niillä äärimmäisen onnelliseksi! Tästä syksystä on tulossa hieno ja minulla on mielessä kaikkea kivaa. Nautitaan yhdessä näistä päivistä! Ihanaa, aurinkoista sunnuntaina!