lauantai 26. huhtikuuta 2014

Lupa munia


Muistatteko tämän kuvan? Vuoden ensimmäisessä postauksessani annoin hieman vihjeitä tulevasta ja nyt olisi aika paljastaa suunnitelmista suurin ja suunnattomin. Tänä vuonna toteutamme taas yhden haaveistamme. Kuukauden päästä takapihallemme muuttaa neljä arvokasta rouvaa, jotka pitävät jatkossa huolta munatuotannostamme. Me otamme neljä maatiaiskanaa kuopsuttamaan, kotkottamaan ja tekemään kaikkia kanamaisia juttuja. Jatkossa saamme syödä ihan oikeasti onnellisen kanan munia. Eikö olekin mieletöntä?

Minua jännittää. Minua jännittää ihan valtavasti! Haluaisin koko ajan painaa deleteä ja pyyhkiä kaiken kirjoittamani. Pelkään, että nyt kun paljastan tämän suunnattoman suunnitelman, jotain menee pahasti mönkään. Olen haaveillut omista kanoista niin kauan kuin vain muistan. Alkaessamme mieheni kanssa seurustelemaan, saimme tutultamme kotikanalan munia ja tuolloin minulle valkeni, mikä ero on kotikanalan ja kaupan munalla. Se näyttää erilaiselta ja maistuu aivan erilaiselta. Kun minulla on todistusaineistoa, näytän teille mitä tarkoitan. Aikaisemmin suunnitelmamme ovat kaatuneet kanojen talvehtimiseen, kun emme ole keksineet mihin saisimme ne talveksi. En enää muista mistä saimme vinkkiä leikkimökkikanaloista, mutta siitä ajatuksemme ympärivuotisesta pienestä kanalasta virisi.

Saimme jo maaliskuun alussa Eviralta "munaluvat". Rekisteröidyimme siipikarjan kasvattajiksi ja kodistamme tuli virallisesti kanojen pitopaikka. Ihan taloomme kanat eivät kyllä muuta. Rakennamme takapihallemme pienen puutarhavajan, jonka takaosasta lohkaisemme tilan kanoille. Kanojen asumustila eristetään ja arvon rouvat voivat viettää siellä talvea katsellen ikkunasta nietoksia ja tehdä niitä kanamaisia juttujaan. Vajan eteen tulee valtava häkki, jossa kanat saavat tepsuttaa aina säiden salliessa. Naapureidemme kanssa olemme puhuneet asiasta eivätkä he onneksemme vastustaneet ajatusta kotkottavista takapihan asukeista. Enemmänkin naapurimme ovat olleet innostuneen kuuloisia ja huojentuneita, kun olen kertonut, ettei meille ole tulossa kukkoa.

Vanha kuivausteline joutaa metallinkeräykseen. Tonttimme perimmäinen nurkka saa uusia asukkaita!
Piirsin miehelleni hieman kuvaa millaista asumusta uusille perheenjäsenimmelle olin suunnitellut.
Niin paljon on vielä opeteltavaa ja mietittävää. Enhän minä tiedä mitään kanoista! Toivon mukaan niille kelpaa meidän talousjätteemme, mutta mitä muuta kanoille tarjotaan? Mitä kanat tarvitsevat asumiseen ja olemiseen ollakseen onnellisia kanoja? Apua! Pakokauhu on jo lähellä vallata mieleni. Kuinka selviydyn? Onneksi kaikki kanaihmiset joihin olen tähän mennessä tutustunut, ovat olleet aivan ihania ja auttaneet. Kärsivällisesti he ovat vastanneet tyhmiin kysymyksiini ja valaneet minuun uskoa että pystyn tähän.

Toivoisin, että kuukausi olisi jo kulunut ja kanat olisivat takapihallamme. Pelkään saavani tästä jännittämisestä kohta vatsahaavan. Höpötän aamuisin pojallemme aamiaispöydässä, että kuukauden päästä meille tulee kanoja takapihalle. Ei hän taida ymmärtää, mutta innostumiseni tarttuu häneen. Hän osoittaa takapihaa ja alkaa selittää minulle omalla kielellään luultavimmin ihan samaa. Kuukauden päästä saan näyttää hänelle, mitä olen yrittänyt selittää koko pitkän kevään.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti