Ihana syksy

Ihana syksy on täällä. Juuri nyt syksy on mielestäni kauneimmillaan. Koivut varistavat keltaisia lehtiään ja vaahterat ovat oranssin punaiset. Vaikka olen kesän lapsi, minun on myönnettävä, että pidän syksystä valtavasti. Syksyssä on oma taikansa, joka saa minut odottamaan sitä joka vuosi. Luonto on kaunis, kun se pukeutuu syysasuunsa. Ensimmäisten yöhallojen myötä aamut alkavat olla kirpeitä ja raikkaita. Pikku hiljaa saan kaivaa villasukat ja tumput esiin kaappien uumenista. Yhdessä yössä tennarit ja tossut katoavat eteisestä ja kumisaapasrivistö ilmestyy oven pieleen.

Vaikka villasukissa ja kaulaliinoissa onkin omaa viehätystään, lasten kanssa uloslähtö ei enää ole niin yksinkertaista. Ulos ei enää mennä vain heittämällä lippalakki päähän ja sujauttamalla tossut jalkaan. Pienikin ulkoilu vaatii vartin tuskaisen varustautumisen eteisessä. Tumput ovat hukassa, toista sukkaa ei löydy ja pihahaalarit ovat edelleen märät edelliseltä ulkoilulta. Viimeistään silloin kun olen saanut lapset puettua, huomaan, että olen itse edelleen yöpaidassa. Onneksi parittomat tumput ja sukat lämmittävät lapsien käsiä ja jalkoja aivan yhtä paljon kuin parilliset. Vetäisen vanhat verkkarit jalkaan ja huomattuani esikoisen karanneen jo ulos, unohdan alle jääneet yövaatteet. Nopeasti sipaisen hiukset nutturalle ja kukaan ei huomaa, etten tänäkään aamuna muistanut harjata hiuksiani.

Syksy tarkoittaa arjen alkamista. Lomat on vietetty ja mies on potkaistu takaisin sorvin ääreen. Kerhot ja jumpat alkavat. Saamme poikien kanssa palata normaaleihin arkirutiineihin. Arki kulkee tutulla ja turvallisella kaavalla: piirrettyjä, aamupala, ulos, lounas, päikkärit, välkkäri, päivällinen, ulos, puuro ja nukkumaan. Tutun kaavan rikkoo vain kerhopäivät ja mahdolliset neuvolakäynnit. Myönnän, että välillä päivät maistuvat puulta, mutta toisaalta samaan tahtiin etenevät päivät on helpotus meille kaikille. Tai ne ovat ainakin minulle suuri helpotus.

Syksyssä on jotain sellaista irti päästämisen tuntua, mikä saa minut huokaisemaan helpotuksesta. Enää ei ole pakko suorittaa. Syksyn tullen touhu ja tohina puutarhassa hiipuvat. Syksyn ja vesisateiden tultua saan hyvillä mielin oikaista sohvalle ja voin lukea puolen vuoden lukemattomat lehdet. Hieman saatan kummastella, kuinka lehdet pursuaa parsareseptejä tai niissä neuvotaan rannalle varustautumista ja vertaillaan aurinkovoiteita. Hetken selattuani huomaan lukevani toukokuisia lehtiä. Kesäisin koen huonoa omaatuntoa sohvalla loikoilusta, mutta syksyn tullen siihen on lupa. Ehdin haravoimaan lehdet vielä seuraavanakin päivänä. Lakastuneet kesäkukat ovat lakastuneita vielä myöhemminkin. Enkä usko, että maailma kaatuu, jos pesen pyykit tunnin päästä. Kiire loppuu kun syksy saapuu.

Syksyyn kuuluu kuitenkin myös omaa haikeuttansa, sillä kesä on hyvästeltävä. Yksi toisensa jälkeen kukat lakastuvat. Kuplalla ajeluun sopivat ilmat käyvät vähiin ja kohta se joutaa talvisäilöön. Kanasten talviasuminen kanalassa lähenee ja minun on myönnettävä, että se jännittää ja samalla surettaa paljon. Ne ovat niin onnellisen näköisiä kuopsuttaessaan pihalla. On niin sääli sulkea ne sisään, mutta eihän niitä voi jättää tuiskuun ja tuuleen.

Odotan taas sitä, että pääsen metsään. En ole tainnut päästä sinne kohta kuukauteen, kun on ollut kaikkea muuta tekemistä ja sitten tämä vuosisadan flunssa rantautui taloomme. Otan vanhan Universalini pihakoivun juurelta ja polkaisen metsään. Kuljen luonnon helmassa ja nuuskin märkää metsää niin kauan, kunnes mieleni rauhoittuu. Sillä, että saanko sieniä, ei ole merkitystä. Sienet ovat vain hyvä syy metsään menolle, sillä syksyisessä metsässä asuu syksyn taika.