Voittajafiilis

"Olen joskus ollut kaamean, epätoivoisen, äkillisen alakuloinen, mutta siltikin tiedän aivan varmasti, että pelkkä elossa oleminen on jotakin mahtavaa."
- Agatha Christie

Heippa! Mitä kuuluu? Pahoitteluni yllättävästä blogihiljaisuudesta. Vaikka olen ollut vain viikon pois, niin tuntuu siltä, että edellisestä postauksestani on kulunut iäisyys. Saimme hirmuisen mahataudin ja kulunut viikko on vietetty siitä toipuen. Ukkokulta sattui kysäiseen minulta viime viikolla, että mihin tarvitsemme näin paljon täkkejä ja peittoja, niin tämän sairastuvan jälkeen osaisin siihen vastata. Voitte varmasti kuvitella millainen määrä pyykkiä minua odotti pesuhuoneessa, kun perheen pienin sairastui. Pikku hiljaa alan olla vahvasti siinä uskossa, että pyykit, jos nyt eivät lopu, niin ainakin ne vähenevät pesemällä ja saatamme vielä päästä normaaliin elämänrytmiin. Tuntui melko oudolta napata koukku käteen muutaman päivän tauon jälkeen ja alkaa hapuilla silmukoita. Hienointa tässä on se, että olen terve ja on kevät! Onneksi ehdin pullottaa simat ennen sairastumista ja saahan niitä munkkeja leipomon myymälästäkin. Tämän viikonlopun vietän kangaspuiden takana ja yritän saada eteisen mattomme valmiiksi. Vielä olisi viisi metriä lointa paukutettavana. Kommentteihinne vastailen hieman myöhemmin. Aivan ihanaa alkanutta viikonloppua ja hyvää Vappua!

Kirjettä kirjoittamassa

Milloin viimeksi olette kirjoittaneet kirjeen? Siis ihan oikean kirjeen, ei mitään sähköpostia?

Uskaltaisinkohan sanoa, että edellisestä kirjeestäni on vierähtänyt jo kaksikymmentä vuotta. Pikkutyttönä taisin olla kaikkien luokalla olevien tyttöjen kanssa kirjeenvaihdossa, mutta kaikki kirjekaverit jäivät teini-iän myllerryksessä. Nyt kuitenkin kävi niin ihanasti, että postipoika kantoi minulle kirjeen. Tietysti siihen pitää vastata, joten kaivoin kynät ja paperin esille. Vaikka olen säästänyt vähän kaikkea nuoruusvuosiltani, niin kuvioitua kirjepaperia ei löytynyt, joten pikkuväen piirrellessä traktoreita ja autoja, minä piirustelin kukkia kirjepaperien kulmiin. Illalla suljen paperit laatikkoon ja laitan sinne pienen pumpulipalan, johon tiputan muutaman tipan ruusuöljyä. Eiköhän näille kelpaa kirjoitella. Mukavaa keskiviikkoiltaa.

Kupilla on väliä

"Pitää uskaltaa olla oma itsensä, vaikka oma minä osoittautuisikin pelottavaksi ja omituiseksi.
- May Sarton

Onko teille yksi ja sama mistä mukista kahvinne juotte? Vai metsästättekö omaa kuppianne kissojen ja koirien kanssa, vaikka tarjolla olisi kymmenen muuta kuppia? Myönnän kärsiväni vakavasta kuppiriippuvuudesta, sillä en juo kahviani mistä tahansa mukista. Olen aukonut tiskikonetta kesken ohjelman saadakseni sen lempimukini ja siitäkin huolimatta, että olen äärimmäisen laiska tiskaaja, olen tiskannut käsin mukini vain saadakseni siihen kahvini. Ukkokulta on joutunut kaatamaan kahvinsa pois kupistaan, kun oli kerran erehtynyt ottamaan mukini. (Kyllä. Olemme vieläkin naimisissa ja ei, tätä ei tapahtunut toiste.)

Kahvini juon joko isoisän vanhasta kupista, jonka tassi on yhä mummolassa tai kirppikseltä löytyneestä norsumukista, joka saa minut aamuisin hymyilemään. Hätävarana ovat keräämäni englantilaiset matalat mukit, mutta ei niistä kahdestakymmenestä erilaisesta mikä tahansa kelpaa vaan ainoastaan harvat ja valitut. Niistä mukeista myös vieraat pääsevät juomaan kahvinsa paitsi vanhempani, heitä varten meillä on kaapissa pienet kupit, koska he eivät halua juoda kahviaan mukista. Koska juon teetä yhtä paljon kuin kahvia, sitä varten on luonnollisesti ihan omat mukinsa, tosin ukkokulta juo taas niistä kahvinsa.

Liekö syynä lähestyvä keski-ikä, kun viime syksynä aloin haikailla uuden teekupin perään ja tietysti jo tiesin millaisen haluan. Koska sitä juuri oikeaa kuppia ei eteeni kirppiksillä tupsahtanut, lainasin äidiltäni Lomonosovin Golden Gardenin teekupin tasseineen. Olen nyt muutaman päivän juonut iltapäiväteeni tästä ohuttakin ohuemmasta posliinikupista ja uskotteko, ettei teeni ole ikinä ennen maistunut näin ihanalle. Ainoa haittapuoli tässä on se, että kuppi on liian pieni ja nyt olen vailla teekannua. Teen juonnistani taitaa olla kehittymässä jo ihan oma taiteenlajinsa ja jos se nyt jo on tällaista, niin miettikääpä mihin mittasuhteisiin se ehtii kasvaa, kun ole siinä oikeassa Hyacinth Bucket iässä. Mukavaa sunnuntaita!

Mitä tapahtuikaan vuonna 2015?

Joulu on juhlittu. Olemme syöneet hyvin, pitkästä aikaa luin kirjan ja telkkariakin eksyin katselemaan. Olen pitänyt vapaata niin koti- kuin käsitöistä ja päivät ovat vierähtäneet nopeasti junaratoja rakentaessa ympäri olohuonetta. Olen pysynyt nettimaailman ulottumattomista ja nauttinut sen tuomasta vapaudesta. Eilisen vietin sängyn pohjalla voimattomana. En ollut kipeä enkä kuumeinen. Olin vain niin väsynyt, etten pystynyt tekemään mitään muuta kuin ruokkimaan perheen ja vajoamaan takaisin peiton alle. Lasten mentyä nukkumaan raahauduin väsyneenä koneelle ja pakottauduin käymään läpi kuviani ja se olikin lääke tähän väsymykseeni. Olin tainnut olla liian monta päivää toimettomana ja vasta tämän tekstin myötä havahduin uupumuksestani täynnä tarmoa ja intoa edessä häämöttävään vuoteen. Voihan se olla, että näillä kuvillakin on osuutta asiaan, sillä ne saavat suupieleni nousemaan isoon irvikissamaiseen hymyyn.

Ennen kuin vuosi vaihtuu, palaan vielä hetkeksi tähän vuoteen. Bloggaamisen ihanimpia puolia on se, että tapahtumat pysyvät säilyvät blogissa, eikä niitä unohda niin helpolla. Vuoden aikana tapahtuu niin paljon, ettei kaikkea muista ellei niitä kirjoita ylös. Näin jälkikäteen on ollut ihanaa palata elokuun helteisiin ja puutarhaan, katsella kuvia kesäretkestämme ja muistella kesäillan ompeluita kuistillamme. Blogin myötä myös tulee tehtyä paljon sellaista, jota ei normaalisti tekisi, kuten pelaisi virkattua Twisteriä tennarikuvauksissa. Blogilleni tämä onkin ollut hieno vuosi. Lukijamäärät ovat mukavasti nousussa ja itseluottamukseni bloggaamiseen on kasvanut. Aivan ihanaa, kun joukkoon on tullut myös kommentoijia, jotka tekevät bloggaamisesta huomattavasti mukavempaa, eikä tämä enää ole yksinpuhelua.

Kävin läpi kuviani ilman suurempia suunnitelmia luottaen siihen, että tämän vuoden katsaus syntyy itsestään ja niinhän se syntyi. Seuraavat päivät muistellaan menneitä ja nautitaan parhaista hetkistä. Yritin jakaa näitä muistelmia edes hieman aihepiireittäin, mutta luultavimmin ne sotkeentuvat vielä moneen kertaan. Tähän ensimmäiseen postaukseeni valitsin kauneimpia kuviani ja rakkaimpia hetkiäni viime vuodelta. Mistähän johtuu, että melkein kaikki ovat kesältä? Kiitos sinulle rakas lukijani, että olet jakanut kanssani kaiken tämän. Tämä on ollut kaikin puolin hieno vuosi!

WSOY:n Keittotaito vuodelta 1939

"Jauhoja lisätään vain sen verran, että taikinasta voi leipoa pieniä pyöryköitä, jotka heti kypsennetään vienossa uuninlämmössä."

(Keittotaito, Wsoy 1939 )

Talomme mukana tuli iso kasa vanhoja kirjoja, jotka sysäsin muuton alta kirjahyllyn uumeniin ja sitten ne unohtuivat. Kesällä hyllyä siivotessa sain vastaani jo unohtuneen WSOY:n Keittotaidon vuodelta 1939. Parhaat päivänsä nähnyttä, hieman repaleista kirjaa saa käsitellä melkein silkkihansikkain, jotta se pysyy kasassa. Vasta myöhemmin huomasin ensimmäisen lehden takaa omistuskirjoituksen. Onkohan talon myynyt perikunta huomannut tuota? Itse en pystyisi luopumaan isovanhempieni kihlajaislahjasta, mutta onhan minulla muutenkin tapana säästää kaikki mahdollinen.

Hieman ovat ajat muuttuneet, kun kirjan resepteissä kehotetaan aluksi kynimään kana tai laittamaan hanhi riippumaan. Ennen leipomista voi pitää pestä ja leipomukset paistetaan milloin kohtalaisessa ja milloin hyvässä lämmössä. Kirjan 1621 reseptistä löytyy ohjeet niin jugurtin kuin raittiusboolin valmistukseen. Kirjassa on seitsemän erilaista rinkelireseptiä, 23 erilaista piparkakkureseptiä ja liuta muita pikkuleipäreseptiä. Pikkuväen kanssa kokeilimme kuumalaisessa uunissa paistettuja Upsalanleipiä, joita ei montaa säilynyt kuvauksiin asti. Herkulliselta ne maistuivat myös gluteenittomina ja sähköuunissa paistettuna vaikka reseptit ovat jo 76 vuotta vanhoja.

Ei ole enää montaa yötä, kun Tampereen messukeskuksessa pyörähtää käyntiin kolmen päivän käsityökarnevaalit. Suomen Kädentaitomessut järjestetään 20. kerran ja pikku hiljaa vatsani on alkanut täyttyä pikkuleipien lisäksi perhosista. Muistilistaani on alkanut kertyä ranskalaisia viivoja ja nyt on viimeiset hetket harjoitella itsehillintää, ettei muutenkin huonoilla kantimilla oleva lankalaihikseni mene ihan myttyyn. Viime vuodesta oppineena olen varannut messuihin kaksi päivää, jotta saan kiertää ihan rauhassa. Oletko tulossa? Jos näet minut messuilla niin nappaa hihasta kiinni ja tule moikkaamaan! Mukavaa keskiviikkoa.